Määrittelemätön pahuus voi johtaa epäsuotuisiin seurauksiin kasvatuksessa

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa pahuus on jäänyt pitkälti tutkimattomaksi moraalin alueeksi, vaikka ihmisten käsitykset pahuudesta ovat läsnä myös tämänhetkisessä opetus- ja kasvatustoiminnassa. Erityisen huomionarvoista on se, että nämä käsitykset pahuudesta voivat vaikuttaa siihen, miten opettajat kohtaavat lapset ja perheet varhaiskasvatuksessa. Tästä syystä väitöskirjatutkimukseni yhtenä osa-alueena olen tarkastellut sitä, miten esiopetusryhmän opettajat rakentavat pahuuden määritelmiä useamman haastattelukerran aikana.

Pahuuskäsitysten ristiriitaisuus

Tulosteni mukaan esiopettajien haastatteluissa pahuus määrittyi jatkuvasti muuttuvaksi ja ristiriitaiseksi ilmiöksi. Tämä kielii siitä, että opettajien käsitykset pahuudesta eivät olleet vielä vakiintuneet. Opettajat myös toivat tämän esille haastatteluissa ja kertoivat pohtivansa mitä todella ajattelevat pahuudesta. Tämä ristiriitaisuus pahuuden määrittelyssä näyttäytyi esimerkiksi siten, että lapsi määritettiin opettajien toimesta toisinaan pahuuteen kykeneväksi ja toisinaan viattomuuden perikuvaksi, joka ei edes pysty haluamaan pahaa toisille tai jonka pahat teot kumpuavat esimerkiksi huonoista perheolosuhteista.

Pahuus poissa julkisesta keskustelusta

Tämä opettajien ambivalenttius pahuuskäsitysten suhteen saattaa johtua siitä, että pahuudesta ei puhuta tällä hetkellä kasvatukseen liittyvänä ilmiönä julkisessa keskustelussa ja ilmiö jää näin usein tietoisesti käsittelemättä. Tässä saattaa kuitenkin piillä vaaroja. Jos opettaja ei pysty tietoisesti ymmärtämään omia käsityksiään pahuudesta ja sitä, millaiseen toimintaan tämä voi motivoida, saattaa pahuus määrittyä satunnaisesti kasvatustoiminnassa. Esimerkiksi pahuus voi assosioitua opettajan silmissä ”väärin” toimivaan lapseen tai perheeseen ja johtaa tämän lapsen tai perheen syrjintään sekä eriarvoiseen kohteluun kasvatus- ja opetustoiminnassa.

Hyvyys ja pahuus myös lapsessa

Toisaalta myöskään viattomuuteen pohjautuva käsitys lapsesta ei välttämättä edusta moniulotteista tulkintaa lapsesta ja tämän toimijuudesta. Ehkä hedelmällisintä olisi ymmärtää lapsi ihmisenä, joka toisinaan voi haluta pahaa toisille, mutta ei tästä huolimatta edusta pahuuden perikuvaa vaan ihmisyyttä hyvine ja pahoine puolineen. Näin myöskään syytä pahoihin tekoihin ei etsittäisi niin herkästi perheoloista, jos kaikki vaikuttaa muuten olevan perheessä kunnossa. Koska pahuuteen liittyvät käsitykset voivat määrittää myös kasvatustoimintaa, opettajan tulisi ymmärtää omia pahuuteen liittyviä käsityksiään ja sitä, mihin ne voivat johtaa konkreettisen toiminnan tasolla.

Olen saanut edistää väitöskirjatutkimukseni alkutaivalta Alli Paasikiven säätiön apurahan turvin ja tästä olen erityisen kiitollinen. Alli Paasikiven säätiön apuraha on tarjonnut tutkimukselleni ensimmäisen tukipilarin, jonka varaan myös myöhempää tutkijanuraa on hyvä rakentaa.

-Emma Kurenlahti

Kirjoittaja työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa: Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa. Väitöskirjatutkimuksessaan Kurenlahti tarkastelee pahuuden rakentumista kasvatusyhteisöissä.