Yhä suurempi osa maailman lapsista kasvaa kaupungissa. Samalla kaupungit tiivistyvät ja haastavat löytämään puitteet lasten turvalliselle liikkumiselle, leikille ja mielekkäälle tekemiselle. Lähihistoriaan sijoittuva tutkimus avaa – nyt ensimmäistä kertaa – Helsingin rakennetun ympäristön kehitystä lasten näkökulmasta.
Lapsuuden muuttuvat tilat Helsingissä
Huolipuheesta leikkipaikkanormeihin, lapsuuden muuttuvat tilat Helsingissä
Hiekkalaatikon todennäköiset esi-isät, Friedrich Fröbel (1782-1852) kollegoineen tuskin arvasivat idean menestystä. Lapset olivat toki leikkineet hiekalla iät ja ajat, mutta kasvavissa kaupungeissa heräsi tarve raivata pienten lasten leikille oma tila ja rajata hiekkaleikit laatikon reunojen sisälle. Vielä 2000-luvulla kaukaisessa Suomessa miltei jokaisen kerrostalon pihalla ja leikkipuistossa on lapsille omistettu puukehikkoinen hiekkalaatikko. Tähän, ihanteellisesti muutaman vuoden välein vaihdettavaan, päältä kuivaan ja alta kosteaan hiekkaan lapset upottavat pienet kätensä ja lapionsa, muovaavat siitä, milloin kakkuja, milloin jäätelöä, kaivavat kuoppia ja tunneleita sekä tietysti kaikkia sellaisia mielikuvituksen aikaansaannoksia, joita ei sanoin tavoita.
Tutkimuskohteena kaupungistuminen lasten näkökulmasta
Tutkin väitöskirjassani Helsingin kaupungistumista lasten näkökulmasta. Tutkimukseni työotsikko on Huolipuheesta leikkipaikkanormeihin, korttelipihoilta lähiömetsiin. Lapset Helsingin kaupungin suunnittelussa ja muistitietoaineistoissa 1940–1990. Keskityn tutkimuksessani erityisesti lasten liikkumiseen ja leikkiin ja näissä tapahtuneisiin muutoksiin.
Vuonna 1940 kaupunkimaisilla seuduilla asui noin neljännes suomalaisista, 1960-luvulla 40 ja nykyään jo yli 70 prosenttia. Kasvaessaan kaupungit muuttuivat myös sisäisesti. Suomi kaupungistui lähiöitymällä ja lähiöstä tuli myös monen lapsen kasvuympäristö. Suomalainen lapsuus mullistui 1900-luvun aikana monella muullakin tavalla. Perheiden vapaa-aika lisääntyi, lasten tekemä työ väheni ja aikaa vietettiin yhä enenevissä määrin lapsuuden instituutiossa kuten päivähoidossa.
Selvitän tutkimuksessani sitä, miten erilaiset suunnittelun, lastensuojelun ja kasvatuksen alan asiantuntijat näkivät lasten tarpeet kasvavassa kaupungissa ja miten lapsia koskevaa kaupunkisuunnittelua normitettiin ja ohjeistettiin. Juuri tämän asiantuntijakeskustelun ja sitä seuranneen leikkiympäristöjä koskevan normittamisen seurauksena myös tämän päivän kaupunkilaislapset viettävät aikaa hiekkakakkuja leipoen, keinuissa keinuen ja kiipeilytelineissä kieppuen. Koska lasten leikki ja liikkuminen ei koskaan ole rajoittunut vain niille osoitettuihin tiloihin, tarkastelen lasten muuttuvaa liikkumista asiantuntija-aineistojen lisäksi myös valokuvien ja muistitietoaineistojen avulla.
Huolestuttavan vapaat kaupunkilaislapset 1940–1950
Muistitietojen valossa 1900-luvun alkupuoliskon Helsinki näyttäytyy jännittävänä, kiehtovana ja lasten liikkuminen muistetaan hyvin itsenäisenä. Kaupunkiympäristö takapihoineen, luontoalueineen ja jättömaineen tarjosi lapsille monipuolisia toimintamahdollisuuksia. Toisaalta 1900-luvun alkupuoliskon helsinkiläislasten leikkiä ja liikkumista kuvaa myös vaihtoehdottomuus. Kun kodit olivat ahtaita, vanhemmat olivat kiinni töissä ja kun mm. päivähoito oli vielä kehittymätöntä, ei lapsilla ollut muita vaihtoehtoja kuin löytää tekemistä, tilaa ja seuraa kotiovien ulkopuolelta.
Myös erilaiset tapaturmat olivat läsnä kaupunkilaislasten arjessa. Moottoriliikenteen kasvaessa kaupunki muuttui vielä paljon aikaisempaa vaarallisemmaksi. Vuoden 1950 Asuntopolitiikka-lehdessä kirjoitettiin seuraavasti:
”Juuri ennen lehtemme painoon menoa menetti yksin Helsingissä kymmenen päivän aikana 6 lasta henkensä jäädessään auton alle. Kaikkiaan joutui maassamme viime vuonna 500 lasta liikenneonnettomuuksien uhreiksi. Tämä on asia, joka koskee kipeästi kaikkia koteja. – Vieläkö tällä linjalla jatketaan?”
Lapsuus lähiössä 1960–1990
Lapsille sopivaa elinympäristöä ei katsottu voitavan saavuttaa kantakaupungissa ja liikenneturvallisuuskysymys valjastettiin osaksi puutarhakaupunkikehityksen eli lähiöitymisen edistämistä. Lapset olivat lähiösuunnittelun keskiössä. Lähiön sisäiset (kävely)etäisyydet tuli pitää maltillisina ja ihanteena oli koulumatkat, joilla lapsen ei tarvitsisi ylittää suuria autoteitä. Myös asuinrakennusten suunnittelussa panostettiin pihan ja kodin yhteyteen niin, että aikuinen pystyisi seuraamaan pihalla leikkivää lasta kodin ikkunasta.
Ikkunan alla riittikin lapsia seurattavaksi. Varsinkin sodanjälkeisinä vuosikymmeninä lapsia oli paljon ja leikkikavereita löytyi helposti omasta ja naapuritalosta. Leikit laajenivat kotipihalta myös lähimetsiin ja koko lähiöön, ja lasten itsenäinen liikkuminen saattoi jatkua. Luonnolla on lähiökuvauksissa erityisen tärkeä rooli. Ainakin muistitietojen valossa näyttää siltä, että lähiöt pääosin lunastivat lupauksensa lapsiystävällisestä ympäristöstä.
Jos varhaisemmissa ja kantakaupunkiin sijoittuvissa muistitietoaineistoissa lapset muistivat pärjänneensä kaupungissa liikkuessaan reippaudella ja kekseliäisyydellä, korostuu lähiökuvauksissa turvallisuus ja ympäristön ihanteellisuus. Koko tutkimusjaksolla lasten omat leikit, reitit ja aikuisten asettamien sääntöjen uhmaaminen muodostivat nk. lasten oman maailman ja tilan, jota pelkkien asiantuntija-aineistojen kautta on mahdotonta tavoittaa.
Lisääntyvät normit
1970-luvulle tultaessa edes lapsiystävälliseksi ajateltu luonnonläheinen lähiöympäristö ei sinänsä enää riittänyt, vaan lasten ajateltiin tarvitsevan lisää rakennettuja leikkipaikkoja. Vuoden 1973 rakennusasetus edellytti järjestämään asemakaavoitettaville alueille riittävästi puistoja sekä leikki- ja virkistysalueita. Helsinkiläinen ohjattu leikkikenttätoiminta (1981 alkaen leikkipuisto) oli saanut alkunsa jo 1900-luvun alussa, mutta vasta sodan jälkeen lähiöitymisen vauhdittamana leikkikenttäverkosto laajeni toden teolla. Koko asuinaluetta yhdistävän leikkikentän lisäksi uusille asuinalueille suositeltiin rakennettavan pienempiä tontti- ja korttelikohtaisia leikkipaikkoja – siis niitä hiekkalaatikoita, keinuja ja liukumäkiä, joista nyt on tullut osa itsestään selvää arkista ympäristöämme. Liikunnan, urheilun ja raittiin ilman ohella tärkeänä pidettiin nyt myös leikkipaikkojen sosiaalista puolta. Varhaisissa lähiötutkimuksissa onkin osoitettu lasten tuoneen myös aikuisia yhteen ja hiekkalaatikko piirtyy joissakin aikalaiskuvauksissa perheiden sosiaalisen elämän keskuksena.
Lisäksi leikkiympäristöjen ja erityisesti ohjattujen leikkipuistojen toivottiin tasaavan lasten eriarvoisia kotioloja. Leikkipaikkoja tuli rakentaa tasapuolisesti kaikille, ympäri kaupunkia ja maan kaikkiin taajamiin osana hyvinvointivaltion rakennettua ympäristöä. Tarpeen luomiseen osallistui myös vähitellen kasvava leikkileikkivälineteollisuus. Esimerkiksi leikki- ja liikuntavälinevalmistaja Oy Pohjoiskalotti-Nordkalotten Ab (vuodesta 1991 Lappset Group Oy) aloitti toimintansa vuonna 1970, osallistui aktiivisesti lasten tarpeiden osittamiseen asuinympäristössä ja myi leikkivälineitä erityisesti kasvavien kaupunkien kerrostalojen ja koulujen pihoille.
Lopuksi
Yhä suurempi osa maailman lapsista kasvaa kaupungissa. Samalla kaupungit tiivistyvät ja haastavat löytämään puitteet lasten turvalliselle liikkumiselle, leikille ja mielekkäälle tekemiselle. Lähihistoriaan sijoittuva tutkimus avaa – nyt ensimmäistä kertaa – Helsingin rakennetun ympäristön kehitystä lasten näkökulmasta. Väitöskirjani viimeisessä osassa suuntaan 1980-luvulle ja perehdyn lapsuuden ympäristöjen normittamiseen ja sen merkitykseen kaupunkilaislasten elämässä.
-Veera Moll
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitoksella, jonka tutkimustyötä Alli Paasikiven Säätiö on rahoittanut.
Kirjallisuus:
Malinen, A. & Tamminen, T. (2022). Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa. Gaudeamus.
Moll, V., & Jouhki, E. (2021). Leikin paikka: Rakennettujen leikkiympäristöjen kehitys 1970-luvun Helsingissä. Yhdyskuntasuunnittelu, 59(1), 10–32. https://doi.org/10.33357/ys.99337
Moll, V. & Kuusi, H. (2021). From city streets to suburban woodlands: The urban planning debate on children’s needs, and childhood reminiscences, of 1940s-1970s Helsinki. Urban History, 48(1), 125–142. https://doi.org/10.1017/S096392681900083X
Moll, V. & Nevalainen, L. (2018). “Silloin oli ihan normaalia, että lapset kulkivat itsekseen tarhaan ja sieltä kotiin”: Muistitietoaineistojen itsenäiset kaupunkilaislapset. Elore, 25(2). https://doi.org/10.30666/elore.77213
Saarikangas, K. & Moll V. & Hannikainen, Matti O. (tulossa 2023)
“Material and Planned Welfare: Mass-Produced Suburbanity in 1960s and 1970s Metropolitan Finland” teoksessa Experiencing Society and the Lived Welfare State. Palgrave Macmillian.
