Kun asenteet ovat tiukentuneet ja tieto väkivallan haitallisuudesta lisääntynyt, on samalla vahvistunut tarve puuttua epäilyihin tehokkaammin. Tämä on tarkoittanut poliisin ja rikosprosessin roolin kasvua väkivallan selvittämisessä.
Kun väkivaltailmoitukset lisääntyvät mutta tutkinnat eivät – mitä lapsi hyötyy rikosprosessista?
Suomessa lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta on kriminalisoitu jo yli 40 vuotta sitten. Tavoitteena oli ennen kaikkea vaikuttaa ihmisten asenteisiin, ei niinkään rankaista vanhempia. Tämän suhteen kriminalisointi näyttää toimineen hyvin; lapsiin kohdistettu kuritusväkivalta näyttää vähentyneen merkittävästi ja suurin osa suomalaisista pitää lapsen fyysistä kurittamista yksiselitteisesti vääränä.
Kun asenteet ovat tiukentuneet ja tieto väkivallan haitallisuudesta lisääntynyt, on samalla vahvistunut tarve puuttua epäilyihin tehokkaammin. Tämä on tarkoittanut poliisin ja rikosprosessin roolin kasvua väkivallan selvittämisessä. Olennaisena tekijänä tässä on vuonna 2015 voimaan tullut ilmoitusvelvollisuutta koskeva lakimuutos, joka velvoittaa ammattilaiset ilmoittamaan väkivaltaepäilyistä matalalla kynnyksellä lastensuojelun lisäksi myös suoraan poliisille. Muutoksen jälkeen poliisin tietoon tulleiden rikosepäilyjen määrä on kasvanut vuosi vuodelta – mutta syyteharkintaan etenevien tapausten määrä ei.
Mitä siis poliisille tehdyille ilmoituksille tapahtuu?
Tutkimusaineistoni – poliisin tilastot vuosilta 2009-2024 sekä ammattilaisten haastattelut – osoittavat, että suuri osa lapsiin kohdistuneista väkivaltaepäilyistä rajataan pois poliisitutkinnasta jo alkuvaiheessa. Syynä on usein epävarmuus näytön saatavuudesta tai ammattilaisten arvio siitä, ettei poliisitutkinta ole lapsen edun mukaista.
Lapsiin kohdistuneiden väkivaltaepäilyjen parissa työskentelevät ammattilaiset näkevät usein lapsen ja perheen tukemisen rikosprosessia tärkeämmäksi ja toimivammaksi keinoksi väkivaltaan puuttumisessa. Taustalla vaikuttavat myös resurssit. Ilmoituksia väkivallasta tulee poliisille niin paljon, että poliisin on mahdotonta tutkia niitä kaikkia, ja lisäksi lapsirikosten tutkintojen kestot ovat venyneet keskimääräisestikin jo jopa vuoden mittaisiksi – mikä on tietysti lapsen ja perheen kannalta erittäin kuormittavaa.
Miten varmistamme, ettei lapsen auttaminen jää rikosprosessin varjoon?
Ajatus rikosprosessuaalisten seurausten vahvistamisesta ei ole ongelmaton myöskään sosiaalihuollon työskentelyn näkökulmasta. Kun poliisin rooli vahvistuu, lastensuojelu saattaa rikostutkinnan turvaamiseksi päätyä odottamaan poliisin toimenpiteitä ja ratkaisuja joskus pitkäänkin, ennen kuin tapaa lasta tai käsittelee väkivaltaepäilyä vanhempien kanssa.
Tällä hetkellä vahvan rikosoikeudellisen suojan tavoittelu johtaakin käytännössä tilanteisiin, joissa sosiaalihuollon toimenpiteet lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistämiseksi ovat riskissä jäädä alisteisiksi rikosprosessille.
Rikosprosessin rajanvedon ja yhteistyön kehittämiseen yhtenä ratkaisuna on kehitetty Lasta-mallia, jonka idea tiivistyy heti alkuvaiheessa tehtävään moniammatilliseen arvioon. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että malli vähentää viiveitä ja auttaa kohdentamaan tutkintaa sinne, missä siitä on isoin hyöty.
Silti ilmaan jää kysymys siitä, milloin rikosprosessi edistää lapsen etua, ja milloin se vie tilaa tukitoimilta, joita perhe tarvitsisi enemmän? Miten pystyisimme yhtä aikaa vahvistamaan yhteiskunnallista viestiä väkivallan laittomuudesta ja varmistamaan, että perheet saavat oikea-aikaista tukea?
-Mari Fadjukoff
Kirjoittaja on oikeuspsykologi, sosiaalityöntekijä sekä kriminaalipolitiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta. Väitöstutkimuksessaan Fadjukoff tarkastelee lapsiin kohdistuneen lähisuhdeväkivallan institutionaalista rajanvetoa viranomaisten toiminnassa. Tutkimus on osa haitallisia lapsuusajan kokemuksia tutkivaa ACElife-hanketta. Alli Paasikiven säätiö on rahoittanut Fadjukoffin väitöskirjatutkimusta.
