Aiemman tutkimuksen mukaan lapsuudessa koettu henkinen kaltoinkohtelu on vaikeasti tunnistettava ilmiö johon käytännön perhetyössä voi olla vaikea puuttua. Tutkimukset paljastavat myös kaltoinkohtelun heijastuvan omaan vanhemmuuteen.
Henkisen kaltoinkohtelun pitkä varjo
Lapsuudessa omien vanhempien taholta koettu henkinen kaltoinkohtelu on ”hähmäinen” ilmiö, joka usein tunnistetaan vasta aikuisena ja josta on hyvin vaikea puhua. Eikä vain pelkästään häpeän, välttelyn tai vähättelyn vuoksi vaan siksi että sille ei ole vieläkään riittäviä sanoja, ei ole keinoja kuvailla omaa kokemusta niin että voi luottaa kuulijan ymmärtävän, kun ei ole mustelmia todisteena.
Tutkimuksessani olen haastatellut 38 henkilöä, jotka ovat oman kokemuksensa mukaan kokeneet lapsuudessaan vanhempiensa taholta henkistä kaltoinkohtelua ja joilla oli haastatteluhetkellä vähintään yksi alaikäinen lapsi. Henkinen kaltoinkohtelu alkoi hahmottua tutkimuksessani perheen pitkäkestoisen tunnelman kautta, ei niinkään yksittäisinä tekoina tai tapahtumina. Alkoi näyttää siltä, että vaikka perheen tunnelma voikin erilaisten tapahtumien myötä muuttua, henkiseen kaltoinkohteluun liittyvä tunnelma on hyvin pitkäkestoinen. Monissa tapauksissa jopa niinkin pitkäkestoinen, että henkinen kaltoinkohtelu jatkuu vielä aikuisuudessakin. Se saattaa muuttaa muotoaan ja se voi saada uusiakin muotoja, mutta vain harvoin se loppuu itsestään kokonaan. Tällöinkin kyse on siitä, että vanhempi hakee apua mielenterveys- tai päihdeongelmaansa tai siitä että vanhemmat eroavat, jolloin suhde toiseen vanhempaan saa tilaa toipua.
Vaikutukset vanhemmuuteen
Lapsuudessa koettu henkinen kaltoinkohtelu värittää myös omaa vanhemmuutta monin tavoin. Moni kipuilee tunnistaessaan omassa käytöksessään vanhemmilta omaksuttuja tuttuja, haitalliseksi koettuja piirteitä. Moni pyrkii toimimaan täysin toisin kuin omat vanhempansa, rajaamaan yhteydenpitoa vanhempiinsa ja tukemaan isovanhempisuhdetta omien voimavarojensa rajoilla, käymään terapiassa tai muuten reflektoimaan omaa vanhemmuuttaan pyrkiessään osaltaan katkaisemaan haitallisena koettuja ylisukupolvisia ketjuja. Ja kun tähän lisätään se aineistosta näkyviin tuleva seikka, että palveluverkostolla on ollut heikosti tukea tarjolla henkisen kaltoinkohtelun tunnistamiseen, siihen puuttumiseen tai edes ylisukupolvisen ketjun katkaisuun, ei liene yllätys, että moni haastateltavani koki ketjun katkaisun hyvin työläänä. Toisaalta moni kertoi tehneensä suuren työn itsensä kanssa ja onnistuneensa monin eri tavoin tarjoamaan lapsilleen vanhemmuutta, jota he itse olivat niin kipeästi kaivanneet. Ja se oli lopulta tehnyt kaiken työn vaivan arvoiseksi.
Tämän tutkimuksen valmistumisen myötä saamme sanoja henkistä kaltoinkohtelua käsittelevään keskusteluun. Toivottavasti opimme tunnistamaan ja puuttumaan siihen varhaisemmassa vaiheessa ja kehitämme uusia tukimuotoja palveluverkostoon sukupolvisuhteiden tueksi. Ja ennen kaikkea toivon, että tämä tutkimus muistuttaa meitä kaikkia siitä miten tärkeää lapselle on tulla kuulluksi ja kohdatuksi arjessaan ihan omana itsenään, turvallisessa ympäristössä ja olla rakastettu.
-Sanna Laine
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja laillistettu sosiaalityöntekijä (YTM), TUNI. Väitöskirjatutkimusta rahoittavat Alli Paasikiven säätiö, OLVI-säätiö, Tampereen yliopisto.
